On olemassa taiteilijoita, joiden elämästä huomaa yhden asian heti: taide ei ole heille pelkkä työ, ei projekti eikä hetkellinen intohimo, vaan tapa elää. Sellainen taiteilija on Lauri Arola. Hänen uransa on vuosikymmeniä kestänyt kokonaisuus, joka rakentuu koulutuksesta, opetustyöstä ja omasta taiteellisesta tekemisestä – mutta myös elämän käytännöistä, arjen valinnoista ja perheeseen liittyvistä tilanteista.
Arola sanoo, että hänen taiteensa elää ja muuttuu ajassa – hänen itsensä ja maailman mukana. Vaikka taiteen syvin olemus muuttuu hitaasti, se voi eri aikoina löytää erilaisen ilmaisumuodon. Tämä ajatus on kuin avain hänen tarinaansa: jos haluaa ymmärtää Arolaa, täytyy ymmärtää, että hän ei ole pysähtynyt yhteen vaiheeseen, vaan antanut ajan vaikuttaa ilmaisuun ja suuntaan.
Tässä blogissa kuljetaan Arolan elämäpolun läpi – aikajärjestyksessä, mutta samalla inhimillisesti. Ei vain “mitä tapahtui”, vaan millaiselta tämä kaikki kuulostaa taiteilijan elämänä: opetusta, maalaamista, muuttoja, arkea ja lopulta päätös tehdä tilaa taiteelle entistä enemmän.
Nuori, joka valitsi taiteen varhain
Arolan polku taiteeseen ei alkanut sattumalta. Hän aloitti Limingan taidekoulussa jo 16-vuotiaana. Se on nuori ikä, ja siinä on jotain määrätietoista. Kun useimmat vasta kokeilevat eri suuntia, Arola lähti jo siihen suuntaan, joka vaatii rohkeutta, itsenäisyyttä ja sitkeyttä. Taidekoulu ei ole paikka, jossa vain “kokeillaan vähän”, vaan siellä kasvetaan tekemisen kautta.
Limingan jälkeen hän jatkoi Kuvataideakatemiaan, jossa hän opiskeli maalausta. Hän valmistui vuonna 1977. Tämä ei ole vain vuosiluku – se on merkkipaalu. Kuvataideakatemia tarkoittaa kovaa keskittymistä taiteeseen: työskentelyä, oman ilmaisun kehittämistä ja taideidentiteetin rakentamista.
Ja sitten tuli kysymys, jonka moni taiteilija kohtaa: miten elämä järjestetään niin, että taide voi olla mukana koko ajan?
Liminka: opettajaksi entiseen taidekouluun
Valmistumisen jälkeen Arola palasi Limingan taidekouluun opettajaksi. Taustalla oli hyvin konkreettinen syy: hänen entinen opettajansa Olli Pohjola sai apurahan ja pyysi Arolaa sijaisekseen. Aluksi kyse oli yhden vuoden sijaisuudesta.
Mutta elämä ei aina seuraa suunnitelmaa. Vuodesta tuli 12 vuotta.
Tämä on yksi Arolan tarinan kiinnostavimmista kohdista. Hän ei ollut vain taiteilija, joka kävi “pyörähtämässä” opetuksessa, vaan opettaja, joka jäi. Ja kahdentoista vuoden aikana ehtii tapahtua paljon: opiskelijoita tulee ja menee, taiteen tekeminen kehittyy ja elämä rakentuu uomiinsa.
Arola kertoo, että opettaminen on taiteilijalle tavallista – monella taiteilijalla on toinen työ taiteen rinnalla. Mutta hän näkee kuvataiteen opetuksen erityisen hyvänä rinnakkaistyönä, koska silloin ei tarvitse siirtyä kokonaan pois omalta alaltaan. Opettajana saa edelleen olla kuvataiteen maailmassa, kuvan tekemisen kielessä.
Samaan aikaan Arola maalasi ja teki omaa taidettaan. Hän kertoo nuoruudestaan, että energiaa riitti: hän työskenteli oman taiteen parissa iltaisin ja viikonloppuisin.
Jos tämän pysähtyy hetkeksi miettimään, siinä on jotain hyvin todellista. Taiteilijan elämä ei välttämättä ole “valmis paketti”, jossa on rauha ja aikaa. Se on usein kahden maailman yhdistämistä: päivä on yhtä työtä, ilta toista. Ja silti taide ei katoa, vaan se pysyy mukana.
Orimattila: yksi vuosi, joka toi enemmän aikaa taiteelle
Limingan vuosien jälkeen Arola työskenteli Orimattilassa kansalaisopiston kuvataideopettajana yhden vuoden. Tähän muuttoon liittyi elämäntilanne, jossa halu olla lähempänä Helsinkiä yhdistyi perheeseen liittyviin syihin.
Arola mainitsee, että kaksostyttärien äiti opiskeli Lahden Muotoiluinstituutissa. Tämä on yksi niistä harvoista kohdista, joissa hän kertoo perheensä arjesta suoraan. Se tekee tarinasta inhimillisemmän: päätökset eivät synny vain urakartalle, vaan siihen, mitä elämässä muuten tapahtuu.
Orimattilassa tapahtui myös jotain taiteilijan kannalta erityisen tärkeää: opettaminen kansalaisopistossa vei vähemmän aikaa kuin taidekoulussa. Arolalle jäi jopa neljä päivää viikossa aikaa oman taiteen tekemiseen.
Neljä päivää viikossa taiteelle. Se kuulostaa pieneltä lauseelta, mutta taiteilijan elämässä se on valtava asia. Se tarkoittaa rytmiä, hengitystilaa ja mahdollisuutta syventyä.
Orimattilassa Arola suoritti myös kuvataiteen aineenopettajan auskultoinnin Helsingissä (Opetushallituksen järjestämä). Se kertoo halusta olla opettajana pätevä ja vahva. Opettaminen ei ollut vain keino saada työ, vaan jotain, jonka hän teki kunnolla.
Takaisin Ouluun: perhe ja käytäntö ohjaavat elämää
Orimattilan jälkeen Arola muutti takaisin Ouluun. Haastattelussa syy on erittäin konkreettinen: hänen poikansa, tuolloin noin 3–4-vuotias, asui Oulussa. Orimattilasta käsin järjestelyt olivat raskaita.
Tämä on ehkä Arolan elämäkerran yksinkertaisin kohta – ja juuri siksi se on tärkeä. Se kertoo siitä, että taiteilijankin elämässä on hetkiä, jolloin päätös syntyy siitä, mikä on käytännössä mahdollista ja inhimillisesti järkevää.
Arola mainitsee myös kokemuksen siitä, että Orimattilassa hän oli jopa enemmän syrjässä kuin Oulussa. Se on mielenkiintoinen huomio: “syrjäisyys” ei aina tarkoita etäisyyttä kartalla. Se voi olla tunne siitä, missä on oma yhteys ympäristöön, missä elämä tuntuu omalta.
Oulu: 25 vuotta kuvataideopettajana
Oulussa Arola opetti Oulun kansalaisopistossa kuvataidetta 25 vuotta.
Se on pitkä aika. Se on kokonainen aikakausi. Ajattele, kuinka monta lukukautta, kuinka monta oppilasta, kuinka monta ohjattua hetkeä siihen mahtuu. Se kertoo siitä, että Arola oli opettajana pitkäjänteinen ja että opettaminen oli keskeinen osa hänen elämäntapaansa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että taiteilijuus olisi kadonnut taustalle. Arolan tarinassa taide kulkee mukana jatkuvasti. Opettaminen toi toimeentuloa ja rytmiä, mutta oma taide jatkui.
Lopulta Arola lopetti opettamisen kolme vuotta ennen haastattelua. Hän sanoo opetuksen vieneen energiaa, ja iän myötä kahden työn yhdistäminen ei enää tuntunut realistiselta. Hän halusi keskittyä lähes kokonaan omaan taiteeseensa.
Tässä on pitkän uran logiikka: tulee vaihe, jolloin haluaa antaa kaiken oman työn kehittämiseen. Taiteelle – niin kuin hän itse sen ymmärtää.
Taide: ajankohtaisuutta, kerroksellisuutta ja alitajuntaa
Arola kuvaa taiteensa sisältävän yhteiskunnallista ajankohtaisuutta ja kerroksellisuutta. Hän haluaa, että teokset puhuttelevat katsojaa monella tasolla.
Tämä on tärkeä kohta: hän ei halua tehdä taidetta, joka vain “näyttää joltain”. Hän haluaa, että teos avautuu. Että se herättää ajatuksia ja tunteita. Että siinä on useita lukutapoja.
Symboliikka on hänelle keskeinen asia. Hän puhuu siitä, miten symbolinen ulottuvuus voi tavoittaa katsojan myös alitajunnan tasolla. Tämä kertoo taiteilijasta, joka ajattelee kuvallista kieltä syvällisesti: taide ei toimi vain järjen kautta, vaan myös sisäisten mielikuvien, kokemusten ja tunteiden tasolla.
Arola sanoo haluavansa ottaa kantaa epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuteen. Samalla hän painottaa tarvetta katsoa asioita useammasta näkökulmasta. Tässä näkyy hänen suhtautumisensa yhteiskunnallisuuteen: ei yksinkertaistamista, vaan monen tason ymmärrystä.
Intuitio ja katsojan kokemus
Arola kertoo tutkivansa teostensa kautta maailmaa, ihmisiä ja itseään. Siksi hän pyrkii pitämään työskentelyn mahdollisimman intuitiivisena.
Intuitiivisuus ei tarkoita sattumaa, vaan rehellistä prosessia. Teos saa kasvaa tekemisen mukana.
Hänelle on tärkeää myös se, että katsoja saa kokea teoksen omalla tavallaan. Arola ei pidä tärkeimpänä sitä, mitä hän itse haluaa sanoa, vaan sitä, että katsoja voi ottaa teoksesta jotain henkilökohtaista.
Tämä tekee hänen ajattelustaan katsojaa kunnioittavan: taide ei ole käsky, vaan mahdollisuus.
Tekniikat: öljyväreistä akryyliin
Arola kertoo tehneensä uransa alussa töitä öljyväreillä, mutta myöhemmin hän siirtyi akryyliväreihin, koska öljymaalauksen ohenteet ovat myrkyllisiä.
Tämä kertoo myös taiteilijan käytännöllisyydestä: materiaali ei ole vain “tyylivalinta”, vaan osa työskentelyolosuhteita ja elämän reunaehtoja.
Lisäksi hän kertoo pitävänsä piirtämisestä ja akvarellityöskentelystä. Nämä tekniikat tuovat ilmaisulle toisenlaista rytmiä ja luonnetta.
Vaikutteet ja tyylikaudet: Picasso, Goya ja monipuolinen etsintä
Arolan esikuva on Pablo Picasso, jonka monipuolisuus ja jatkuva uuden löytäminen tekevät häneen vaikutuksen. Picasso oli taiteilija, joka ei jäänyt yhteen muottiin – ja juuri sitä Arola arvostaa.
Arola mainitsee myös Francisco de Goyan teemojen kautta.
Tyylillisesti Arola mainitsee yhteyksiä:
- modernismiin
- impressionismiin
- fauvismiin
Hän kertoo myös, että hänellä on ollut kubistinen kausi.
Lisäksi hän nostaa esiin postmodernismin merkityksen ahdasmielisten myyttien rikkojana ja arvostaa nykytaiteessa sitä, että se sallii kaiken.
Taidekenttä ja instituutiot
Arola pitää ongelmallisena sitä, että instituutioilla voi olla liikaa päätösvaltaa. Hän pelkää, että silloin taiteesta välittyy enemmän instituutioiden kuin taiteilijan näkökulma.
Tämä ajatus liittyy hänen teokseensa “Taiteilijan elämää”. Hän pohtii myös, että kitka ja vastustus voivat synnyttää teoksia, jotka muuten jäisivät syntymättä. Vaikeus voi siis muuttua luovuuden lähteeksi.
Neuvo nuorille: kärsivällisyys
Arolan tärkein neuvo aloittelevalle taiteilijalle on kärsivällisyys.
Hän sanoo, että kuvataide on pitkä prosessi, ei pikamatka. Hänen mukaansa jopa 10 vuotta voi olla lyhyt aika.
Hän pitää taideaineiden opiskelua tärkeänä, mutta toteaa myös, että ilman koulutusta voi päästä pitkälle, jos halua ja paloa on. Hän suosittelee kokeilemaan erilaisia tyylejä uran alussa, mutta myöhemmin löytämään oman jutun.
Lopuksi:
Lauri Arolan elämäkerta on esimerkki siitä, miten taiteilijuus rakentuu oikeasti: opintojen kautta, työn kautta ja arjen valintojen kautta. Limingan taidekoulu 16-vuotiaana, Kuvataideakatemia ja valmistuminen 1977, 12 vuotta opettamista Limingassa, vuosi Orimattilassa, auskultointi Helsingissä, paluu Ouluun ja 25 vuotta kansalaisopistossa. Lopulta päätös lopettaa opettaminen ja keskittyä omaan taiteeseen.
Perheeseen liittyvät elämäntilanteet näkyvät hänen tarinassaan niissä kohdissa, joissa arki pakottaa valitsemaan: poika Oulussa ja kaksostyttärien äidin opinnot Lahdessa. Ne eivät ole “juorua” tai sivuseikka, vaan osa elämän todellisuutta, joka vaikutti reitteihin ja päätöksiin.
Ja kaiken tämän keskellä on hänen taiteensa: ajankohtainen, symbolinen, kerroksellinen, katsojaa kunnioittava. Taide, joka elää ajassa.
Usein Kysytyt Kysymykset
Kuka on Lauri Arola?
Lauri Arola on suomalainen kuvataiteilija, joka on toiminut pitkään sekä taiteilijana että kuvataiteen opettajana.
Missä Lauri Arola opiskeli taidetta?
Hän aloitti opintonsa Limingan taidekoulussa 16-vuotiaana ja jatkoi maalausopintoihin Kuvataideakatemiaan.
Milloin Lauri Arola valmistui Kuvataideakatemiasta?
Lauri Arola valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 1977.
Missä Lauri Arola työskenteli opettajana?
Hän opetti:
- Limingan taidekoulussa (12 vuotta)
- Orimattilassa kansalaisopistossa (1 vuosi)
- Oulun kansalaisopistossa (25 vuotta)
Miksi Lauri Arola lopetti opettamisen?
Hän lopetti opettamisen kolme vuotta ennen haastattelua, koska opettaminen vei paljon energiaa ja iän myötä kahden työn yhdistäminen ei tuntunut enää realistiselta.
Millaisia teemoja Lauri Arolan taiteessa käsitellään?
Hänen taiteensa sisältää yhteiskunnallista ajankohtaisuutta, kerroksellisuutta ja symboliikkaa, ja hän haluaa teosten koskettavan katsojaa myös syvemmällä tasolla.
Mitä tekniikoita Lauri Arola käyttää?
Arola maalasi uransa alussa öljyväreillä, mutta siirtyi myöhemmin akryyliväreihin. Hän pitää myös piirtämisestä ja akvarellityöskentelystä.
Ketkä ovat vaikuttaneet Lauri Arolaan taiteilijana?
Hän mainitsee esikuvakseen Pablo Picasson ja viittaa myös Francisco de Goyaan teemojen kautta. Hän mainitsee modernismin, impressionismin, fauvismin sekä kubistisen kauden.
